Ortodoksisen kirkon perinteessä on rikas ja antoisa hengellisen ohjaamisen perinne. Se on eri historiallisina aikoina saanut erilaisia muotoja, mutta on ennen kaikkea ammentanut kirkon omasta perinteestä. Ohjaajat ovat omanneet erityisen lahjan välittää eteenpäin omakohtaisesti koettua hengellistä elämää. Ohjauksesta voidaan puhua toki myös eri merkityksissä ja eri tavoin niin työyhteisöissä kuin koulutuksessakin. Esimerkiksi tiedemaailmassa pidetään selvänä, että myös ylemmän tason akateemisia opinnäytetöitä ohjataan.
Kirkossa toteutettu työnohjaus ei korvaa hengellistä ohjausta eikä pyri rikkomaan kirkon perinnettä miltään osin. Toisaalta työntekijän hakeutuminen työnohjaukseen ei merkitse sitä, ettei hän selviäisi töistään tai olisi tehtävässään riittämätön. Mitä työnohjaus sitten on? Seurakunnissa ja kirkon parissa työtätekevien työnohjaus on samoihin periaatteisiin nojaavaa kuin muissakin työyhteisöissä. Työnohjauksen pääperiaatteisiin kuuluu aina työyhteisön oman perustehtävän kunnioittaminen, eikä tarkoituksena ole tuoda uutta ”oppia” kirkkoon. Työnohjaajan ei ole tarkoituksena olla työyhteisön johtaja eikä hän myöskään pyri tuomaan ensisijaisesti omia oivalluksiaan esille, vaan tukea ohjattavan omaa kehittymistä työssään. Kysymys on kokemuksellisesta oppimisesta, joka tapahtuu oman työn äärellä. Ohjattava tarkastelee omaa työtään esimerkiksi eritellen toimintatapojaan, kokemuksiaan ja tunteitaan riittävän ulkopuolisen koulutetun henkilön kanssa. Työnohjauksen päätavoitteena on vahvistaa henkilöstön jo olemassa olevaa ammatillista osaamista. Samalla kun työhön liittyvät valmiudet lisääntyvät voi myös itsetuntemus kasvaa. Työnohjaus ei kuitenkaan ole terapiaa eikä myöskään työhön perehdyttämistä. Työnohjaukseen osallistumista voidaan pitää myönteisenä sitoutumisena monella eri tasolla. Työnantajan näkökulmasta etuna on, että onnistuneessa ohjauksessa ohjattavan persoonallisuus vapautuu mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen käyttöön työtilanteessa ja -tehtävässä.
Leila Keski-Luopa on kirjassaan ” Työnohjaus vai superviisaus” tarkastellut työnohjauksen historiaa ja teoriamuodostusta. Hän on eritellyt työnohjauksen erilaisia tehtäviä; ohjausta voidaan pitää ammatillisen koulutuksen osana, hoitavana prosessina, hallinnon välineenä tai laaduntarkkailun välineenä. Hän huomauttaa, että eri kulttuurisista ja ammatillisista taustoista johtuen on syntynyt kirjavuutta työnohjauskäytäntöihin. Hän myös muistuttaa, että länsimaisesta yksilön oikeuksien korostamisesta on rakentunut myös kuvitelma omavaraisesta, kaikkivoipaisesta ympäristöstään riippumattomasta ajattelusta. Oma perinteemme korostaa yhteisöllisyyttä, mikä soveltuukin hyvin työnohjaajan ”teoriaksi”. Kirkkomme oppi ja käytännöt voivat siis tuoda arvokkaita aineksia työnohjaustilanteisiin ja menetelmiin.
Käytännössä työnohjaus toteutetaan yksilöohjauksena tai ryhmässä. Työnohjausta annetaan työnantajan suostumuksella sekä työajalla. Jotta työnohjauksessa päästäisiin sille annettuihin tavoitteisiin sen tulee olla avointa ja luottamuksella. Ohjaajalla on täydellinen vaitiolovelvollisuus, johon ohjattaan on voitava luottaa. Ohjaus edellyttää säännöllisyyttä ja se toteutetaan tietyn ajanjakson kestävänä: yksilöohjauksessa käydään yleensä 40 kertaa ja ryhmäohjauksessa 30 kertaa. Joskus voi sopia myös lyhyemmästä jaksosta, ja tällöin on enemmänkin kysymys konsultaatiosta kuin työnohjauksesta. Toisaalta on joskus syytä miettiä tarvitaanko työyhteisössä enemmän työnohjausta vai työyhteisön kehittämistä tai mentorointia.
Seurakuntatyön työohjaajia on koulutettu ev.lut. kirkon Koulutuskeskuksen toimesta jo pitkään. Nyt on ensimmäistä kertaa tähän hengellisen työn tehtävissä toimiville tarkoitettuun koulutukseen valittu soveltuvuustutkimuksen ja piispojen suositusten perusteella myös kaksi ortodoksisen kirkon työntekijää. Koulutus vastaa 30 opintoviikon laajuutta sisältäen seminaarijaksoja, ohjaajaharjoittelun, koulutusohjauksen, kurssikirjallisuuden ja siihen liittyvät ryhmät sekä kurssikirjoituksen.
Oma kokemukseni työnohjauksesta liittyy seurakuntani parissa saatuun ohjaukseen eri kokoonpanoissa. Samoin olen osallistunut diakoniatyötiimin kanssa kolmevuotiseen työyhteisön kehittämisohjelmaan. Mielestäni työnohjaus voi tukea kirkkomme työntekijöitä monellakin tasolla: sillä voidaan tukea työntekijää, joka usein on pienissä seurakunnissa varsin yksinäisessä asemassa, toisaalta isommissa yhteisöissä voidaan saada eväitä yhdessä tekemiseen ja perustehtävän kirkkaana pitämiseen mielessä. Myös oman ammatillisen identiteetin vahvistuminen palvelee niin yksilöä kuin kirkkoakin..
Nyt kun kirkkomme parissa on työntekijöitä, jotka saavat seurakuntatyön työnohjaajakoulutuksen, kannattaisi seurakuntien käyttää tilaisuutta hyväksi. Päteviä työnohjaajia löytyy toki huomattavasi laajemmastakin joukosta myös toisen kansankirkkomme parista. Nyt koulutuksessa olevat ovat erityisesti halukkaita toimimaan kirkkokuntamme parissa työskentelevien työntekijöiden työnohjaajina. Tarvittaessa autamme myös jonkun toisen työnohjaajan löytymisessä. Koska kirkko kustantaa työnohjaajakoulutuksemme niin erillistä palkkiota seurakuntien tai järjestöjen työntekijöiden ohjauksesta ei peritä. Seurakuntien tulisikin miettiä työnohjausta osana henkilöstön koulutusta ja huomioida budjetissaan ohjauksesta aiheutuvat matkakulut.
Helsingin seurakunnan II pappi
Julkaistu Aamun Koitossa 2005
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti