Vuoden 2010 lopuillaan

On ollut ilo viettää Kristuksen syntymäjuhlaa. Täällä Pohjolassa jouluvalojen syttyminen on puhtaan lumen ohella tuonut valoa. Tärkeintä on kuitenkin kaikkina aikoina, että Kristuksen valkeus valaisee kaikkia. Valitettavasti lukeminen on viime aikoina osaltani jäänyt liian vähälle. Nyt vuoden vaiheessa voi asettaa itselleen tavoitteita, ja minulla se voisi olla lukeminen. Tosin nytkin on yksi jos toinen teksti puhutellut. Yksi kirkollisen kirjallisuuden ulkopuolelta mieleen jäänyt lukukokemus on ollut jo pari vuotta hyllyssäni ollut Eli Zaretskyn 'Secrets of the Soul - a social and cultural history of psychoanalysis'. Hätkähdyttävintä minulle oli huomata miten psykonanalyysi sai hyvin erikoisia piirteitä 1950-luvun Amerikassa. Voimakas äärioikeistolainen, protestanttinen yhteiskunnallinen ilmapiiri muokkasi myös tuon ajan psykoanalyysiä Yhdysvalloissa. Minun huomioni kiinnitti ennen kaikkea se, että saman kaltaiset äänenpainot ja painotukset, kuin noissa lähinnä herätyskristillistä läntistä perinnettä edustavissa näkökulmissa oli, esiintyy myös meidän aikanamme. Ja joskus aika mielenkiintoisesti paketoituna mukamas idän perinteeksi. Todellakin tärkeää on meille tuntea Kirkon isien opetus. Auttakoon Jumala meitä siinä pysymään.

Hellepäivän mietteitä

Kesän kauneuden keskellä on myös hetkittäin aikaa pysähtyä miettimään ilmiöitä joihin törmää. Yksilökeskeisyys ei ole itsellenikään vierasta, mutta rohkenen ihmetellä miten se tunkeutuu kirkollisiin piireihin. Minkä kuvan me ortodoksiksit annamme nykyään itsestämme? Useista yhteyksistä tunnistan kirkon ulkopuolella olevista työyhteisöissä kykyä toimia eettisesti rakentavasti. Joidenkin tutkijoiden mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko menetti 1800-luvun alukupuolella henkistä otetaan ja vaikutustaan yhteiskuntaan, jolloin mm. pietistiset vaikutukset lisääntyivät. (asiasta hieven enemmä pro gradu työssäni Joensuun ylipoistoon). Olemmeko me tänä päivänä tilanteessa, että yritykset ja aatteelliset yhdistykset toimivat ainakin osin kristillisemmin kuin me itse? Muinoin hyvä kotikasvatus antoi hyvän pohjan olla ystävällinen myös niille, joiden kanssa on eri meltä. Nykyään voidaan olla tervehtimättä toista seurakuntalaista tai kirkon työntekijää, jopa esimiestä (ellei sitten toiset näe, jolloin tietysti on syytä tervehtiä). Aiemmin diakonityöstä vastanneena saatoin seurata myös ahdinkoon joutuneiden ihmisten sydämmellisyyttä ja kykyä myötäelämiseen. Näitä miettiessä odotan lomaa ja aikaan pohtia mitä omasta mielenmaisemasta pitäisi korjata.

Juhlakausi jatkuu

Kristus nousi kuolleista! Näin tervehditään vielä muutama päivä. Sitten on edessä kirkkovuoden muut pääsiäisen ajankohdasta riippuvat juhlat. Siis armoa armon päälle. Meidän tulee keskittyä tuohon evankeliumin myönteiseen sanomaan. Negatiivisuus on omien ja toisten viemistä synkkyyteen ja myönteisten mahdollisuuksien pois leikkaamista. Rakentava kritiikki on asia erikseen: se perustuu rakkauteen lähmimmäistä kohtaan sekä aitoon haluun autaa lähmimmäistä kasvun ja kehityksen tiellä. Kuinka vaikea onkaan uskaltaa katsoa omaa keskeneräisyyttä ja siksi keskittyä muiden virheisiin. Ja varsinkin kun neovat usein vain minun kuvitelmaani. Riemullista juhlakauden jatkoa toivottelee i Markku PS. Japaninakileija on jo nupussaan takapihalla.

Ihmeitä Jerusalemissa

Minulla oli ilo käydä opinto- ja pyhiinvaellusmatkalla Pyhällä Maalla. Kokemus on merkittävä. Erityisesti Jerusalemissa oli hämmentävääkin kokea miten kolme monoteistista uskontoa ovat ikäänkuin polttopisteessä. Päällimmäiseksi jäi tietenkin Kristuksen ja varhaisen kirkon ajoista muistuttavat pyhät paikat. Monella tapaa pyhiinvaellus oli myös matka omaan itseen. Ja siinä olikin todellinen haaste! Mieleenpainuvaa oli myös muutama kohtaaminen, jotka todistivat todellisesta ihmeestä: mielenmuutoksen todellisesta murroksesta. Tämän ilon ja kiitollisuuden ohella mielessä pyörii myös holocaustin muistomerkki. Olemmeko me tämän päivän ihmiset oppineet mitään: mistä kertoo viharikosten lisäänytminen?